Presidentinvaalien tulokset ovat panneet jälleen pohtimaan puolueiden tilaa ja tulevaisuutta. Vaikka presidentinvaali onkin korostetusti henkilövaali, on silti merkillepantavaa, että puolueiden asettamat ehdokkaat saivat alle kolmanneksen annetuista äänistä.
Mistä tämä kertoo ja onko se merkittävää? Kyseessä oli toki hyväksi todetun istuvan presidentin uudelleen valinta, mutta kyse on toisaalta myös laajemmasta ilmiöstä. Ei niinkään Sauli Niinistön osalta, hän ansaitsi voittonsa. Sen sijaan silmiinpistävää oli puolueiden kyvyttömyys säilyttää äänestäjänsä. Suomen vaalitulos sopii viime aikojen kehitykseen muualla länsimaissa, kuten ilmiöihin Donald Trump Amerikassa ja Emmanuel Macron Ranskassa. Politiikassa puolueiden rooli on heikentynyt ja henkilökeskeisyys kasvanut.
Entistä enemmän politiikan ilmiöt rakentuvat aatteen sijasta henkilöiden ympärille.
Aiemmin poliittiseen liikkeeseen kuuluminen antoi tärkeän mahdollisuuden kokea olevansa osa jotain suurempaa. Jotain, jolla on yhteinen aatteellinen ja arvoperusta. Sitoutuminen oli vahvaa. Ovatko nyt yksilöt nousseet suuremmiksi kuin aatteet?
Ehkä tämä kertoo jotain myös puolueista ja niiden kehityksestä. Puoluejako on syntynyt oman aikansa poliittisten jakolinjojen mukaan eikä merkittävää muutosta Suomen puoluekentässä ole tapahtunut, vaikka yhteiskunta on muuttunut monella tavoin.
Nykyään ajankohtaisissa asioissa mielipide-erot puolueiden sisällä saattavat olla suurempia kuin keskimäärin puolueiden välillä. On vaikea luoda kuvaa yhtenäisestä puolueesta, kun saman puolueen sisällä puolet edustajista tai ehdokkaista puhuu äänestäjälle jonkin tärkeän asian puolesta ja toinen puoli sitä vastaan.
Äänestäjä kysyy ihmeissään, minkä puolesta ääneni annan, jos äänestän kyseistä puoluetta. Ja naapuripuolue saattaa olla asiassa aivan yhtä jakautunut.
Kun äänestäjä tai politiikasta kiinnostunut kansalainen ei saa selvää puolueista ja niiden aatteista ja varsinkaan siitä, miten aatteet näkyvät käytännön politiikassa, on helppo unohtaa koko politiikka.
Puolueiden aatteellisen pohjan ja yhtenäisyyden heikentyminen on kasvattanut liikkuvien ja nukkuvien määrää. Entistä suurempi osa kansalaisista on aatteellisesti ja poliittisesti koditonta.
Henkilöiden ympärille rakentuvat populistiset liikkeet ovat saaneet jalansijaa. Vahvaksi yhteiskuntaa uudistavaksi voimaksi niistä kuitenkaan harvoin on. Ne kun tuppaavat nopeasti kuihtumaan, kun johtohahmo poistuu näyttämöltä. Tai kun ne saavat valtaa niin, että joutuvat kantamaan myös vastuuta.
Tuntuu, että puolueet eivät pysty muodostamaan ja kertomaan tavoitteitaan selkeästi, jotta kansalaiset voisivat valita. Eivätkö ne uskalla vai pysty olemaan selkeästi jotain mieltä?
Nekin, jotka jotain selkeästi sanovat, löytävät sanomansa käyttövoimaksi jonkin ulkoisen uhkan tai pelon. Ehkä puhuttelevan tarinan saa helpommin rakennettua uhkien kuin mahdollisuuksien avulla.
Mietin, milloin viimeksi olemme nähneet merkittävän pitempiaikaisen kansanliikkeen jonkin laajan yhteiskunnallisen uudistuksen puolesta. Uudistuksen, jolla aidosti pyrittäisiin rakentamaan jotain hyvää, eikä vain vastustamaan pelottavaa pahaa. Uudistuksen, jossa usko hyvään ja sen tavoittelu olisi ollut suurempi voima kuin pahan pelko ja sen vastustaminen. Taidan olla liian nuori.
Mieleeni tulee lähinnä vuosikymmenten kunta- ja sote-uudistukset, jota kulloinkin oppositiossa olevat puolueet vuorotellen ovat kiivaasti vastustaneet ja samalla todistelleet, kuinka tärkeää uudistus olisi saada aikaan. Kunhan ei noiden toisten toimesta. Olen saattanut itsekin olla jotenkin osallisena.
Onko naiivia ajatella, että vielä olisi mahdollista rakentaa poliittista vaikuttamista vahvasti arvoihin, aatteeseen ja positiiviseen tulevaisuudennäkymään perustuen. Että politiikan asiat olisivat tärkeämpiä kuin politiikan henkilöt ja yhteinen hyvä ennen yksilön etua.
Olisiko puolueiden mahdollisuus siinä, että politiikasta itsestään tulisi vielä joskus laajasti ihmisiä kiinnostavaa ja osallistavaa toimintaa. Sen edellytyksenä on, että julkisuuden ytimessä olisivat tulevaisuuden rakentamiseen tähtäävät sisällölliset kysymykset eivätkä pintajulkisuudessa polskivien tai siihen hukkuvien poliitikkojen henkilöihin menevät kohujutut. Viihde on erikseen.
Kirjoitus on julkaistu Keskisuomalaisessa 31.1.2018.