Perhevapaauudistuksen kaatuminen parisen viikkoa sitten nostatti mielenkiintoisen keskustelun julkisuudessa. Uudistuksen puolustajat syyttivät kaatajia tasa-arvon vastustajiksi ja kaatajat puolustajia lapsiperheiden kurittajiksi.
Itse uudistuksen tai sen kaatumisen sijaan huomioni kiinnitti sen ympärillä käyty keskustelu. Politiikassa ja sen ympärillä retoriikkaa usein leimaavat toki vahvatkin kärjistykset, mutta silti olin suorastaan hämmentynyt siitä kapeakatseisuudesta, mikä joistakin kommenteista heijastui, puolin ja toisin.
Luulen, että uudistuksen tavoitteista naisten ja miesten välisen tasa-arvon lisäämiseksi työmarkkinoilla ja miesten osallisuuden lisäämiseksi perhe-elämässä on kuitenkin laaja yhteisymmärrys. Uudistuksen hyvien tavoitteiden tueksi ei löytynyt yhteisesti hyväksyttyjä keinoja.
Erityisesti särähtivät kommentit, joissa kyseltiin, tulisiko muka yhteiskunnan maksaa siitä, että jompikumpi vanhempi hoitaa lapsia kotona. Kotona tehtävästä lastenhoitotyöstä maksetaan yhdestä lapsesta vain puolet työttömän peruspäivärahasta. Ja jos perheessä hoidetaan kokonaisen perhepäivähoitoryhmän verran lapsia, kotihoidon tuella voi päästä jopa koko peruspäivärahan tasoisiin ansioihin.
Samat kommentoijat unohtavat sen, että yhden lapsen päivähoito maksaa karkeasti arvioiden noin 1 000 euroa kuukaudessa. Kukaan heistä ei tullut kysyneeksi, kuinka paljon olemme valmiita maksamaan siitä, että lapset hoidetaan yhteiskunnan toimesta.
Ymmärrämme kaikki myös sen, mikä merkitys päivähoidolla on työllisyyden lisäämisen ja eri sukupuolten työmarkkina-aseman tasa-arvoistamisen näkökulmasta. Silti en voi ymmärtää sitä negatiivista ilmapiiriä, joka kotivanhemmuuteen liittyy.
Tarkoitus on saada miehet käyttämään enemmän perhevapaita. Kuvittelemmeko, että kotona lasten kanssa vietetystä ajasta tulee houkuttelevamman kuuloista miehille, jos toitotetaan, kuinka kotona lasten hoitaminen on taakka yksilölle ja haitallista yhteiskunnalle?
Nykyistä vähemmän on syntynyt lapsia viimeksi 1860-luvun nälkävuosina. On arvioitu, että tämän hetken pieni syntyvyys uhkaa jopa nykyisten kolmi-nelikymppisten eläkkeitä.
Eläkkeiden ja vanhuuden hoivan rahoituksen näkökulmasta merkitystä on paitsi lasten lukumäärällä myös iällä, jossa lapset saadaan. Jos lapset saataisiin keskimäärin 25 vuoden iässä, olisi seitsemänkymppisenä eläkkeelle siirtyessä jälkeläisiä jo kaksi työikäistä sukupolvea. Nykyisin, kun synnytysikä on keskimäärin noin 30 vuotta, toinen sukupolvi tulee työikään isovanhemman ollessa kahdeksankymppinen.
Joskus kuulee kysyttävän, miksi niiden, jotka eivät itse halua lapsia, pitää tukea perheiden, pienten tai suurten perheiden lasten hoitoa. Kenenkään en ole kuullut kysyvän, miksi lasten, pienten tai suurten perheiden lasten tulisi maksaa muiden kuin omien vanhempien eläkkeitä tai vanhuuden hoivaa. Myös niiden ikääntyvien, jotka eivät ole halunneet omia lapsia.
Joitakin vuosikymmeniä sitten sukupolvien ketju ja riippuvaisuus toinen toisestaan oli vielä itsestään selvää. Lapset olivat oman vanhuuden turva, heidät haluttiin hoitaa ja kasvattaa hyvin. Samalla omille lapsille näytettiin esimerkkiä, miten vanhemmat tuli hoitaa hyvin. Jospa sitten aikanaan itsekin saisi hyvän hoidon.
Nykyisin sukupolvien välinen vastuu ja velvollisuudet on suurelta osin ulkoistettu verorahoilla yhteiskunnan hoidettavaksi. Vaarana on, että sukupolvien välinen yhteys jää ohueksi tai katkeaa.
Vain taloudellisesti tarkasteltuna perheen ja eri sukupolvien ketjun merkitys jää kovin pinnalliseksi. Perheen merkitys on jotain paljon enemmän, niin yksilöille, perheille kuin yhteiskunnallekin. Siksi tarvitsisimme yhteiskunnalliseen keskusteluun aivan toisenlaisen sävyn puhuttaessa perheistä. Kannustavan ja rohkaisevan ilmapiirin, jossa nähtäisiin perhe elämän ja yhteiskunnan tärkeänä peruspilarina.
Taloudellisessa ja yhteiskunnallisessa perhepuheessakaan ei tarvitsisi aina puhua vain taakan jaosta, vaan mieluummin vaikka miesten ja naisten oikeudesta osallistua perhe-elämään ja miesten ja naisten työnantajien mahdollisuudesta rahoittaa tasaveroisesti uuden työntekijäpolven kasvattamista.
Kirjoitus on julkaistu Keskisuomalaisessa 28.2.2018