Joskus aikoinaan kuulin sanottavan, että lukiolaisen parasta valmistautumista ylioppilaskirjoituksiin on säännöllinen päivän sanomalehden lukeminen. Itsekin taisin tuota oppia noudattaa aika tarkoin. Päivän uutisten ja ajankohtaisten asioiden seuraaminen antoi sopivasti yleistietoa ja välineitä ylläpitää kokonaiskuvaa yhteiskunnasta ja sen keskeisistä puheenaiheista.
Median kokonaiskuva on muuttunut melkoisesti omista lukioajoista kuluneen kahden vuosikymmenen aikana. Paljon puhuttu median pinnallistuminen ja sirpaloituminen lienee tosiasia, vaikka jonkinlaisia vastatoimia hitaan ja laadukkaan journalismin puolesta on pyritty tekemään.
Tekniikan ja medioiden kehittyminen on tuonut mediavaikuttamisen mahdollisuudet entistä useamman ulottuville. Blogien, vlogien ja erilaisten sosiaalisten medioiden välityksellä voidaan tavoittaa suuriakin yleisöjä ilman merkittäviä taloudellisia panoksia. Samalla on syntynyt koko joukko erilaisia mediapersoonia, joita seurataan kuin entisaikojen urheilusankareita.
Tämä on haastanut myös perinteisen median. Kiivaassa ja nopeatahtisessa toimintaympäristössä paljon aikaa vievän niin sanotun laatujournalismin tekeminen on entistä haastavampaa. Taloudelliset realiteetit mainostuloineen ajavat entistä voimakkaammin etsimään yleisön klikkauksia pinnallisemmalla kohujournalismilla.
Onko vaarana, että niin sanotut laatumediatkin muuttuvat vain kevyttä viihdettä ja pinnallisia kohuja tuottavaksi klikkiensaalistusgeneraattoreiksi? Onko vaarana myös käydä niin, että medioiden laadukkaan asiasisällön sijasta tuotteiksi alkavatkin muodostua itse toimittajat ja erilaiset mediapersoonat?
Tasavallan presidentti korosti uudenvuodenpuheessaan rehellisyyttä ja erilaisuuden sekä erilaisten taustojen, mielipiteiden ja vakaumusten kunnioittamista. Hän nosti esille, kuinka tärkeää on, että voimme ymmärtää toisiamme, vaikka olisimmekin erilaisia tai eri mieltä asioista.
Yhteyden syntymisen ja ylläpitämisen ei tarvitse tarkoittaa samanlaisuutta, vaan myös erilaisuuden ymmärtämistä. Toinen toistemme ja yhteisten asioidemme ymmärryksen lisäämisessä medialla on tärkeä rooli.
Antaako nykyinen mediakulttuuri mahdollisuutta tällaisen yhteisen ymmärryksen lisäämiseen? Vai ajaako kilpailu rahasta ja yleisöistä median nostamaan esille entistä enemmän vain vastakkainasetteluja ja kärjistyksiä, kohuja ja skandaaleja?
Olen kuullut, että toimituksissa pyritään usein valitsemaan jokin näkökulma, jolla kutakin asiaa lähestytään. Mieleen nousee kysymys, onko tärkeää valita jokin yksi näkökulma, vai voisiko olla hyvä löytää useita näkökulmia, jotka laittaisivat lukijan pohtimaan kokonaisuutta eri näkökulmista? Voisimmeko tällä tavoin olla lisäämässä yhteistä ymmärrystämme?
Loppuvuoden merkittävänä puheenaiheena ollut salaisia aineistoja koskenut Hesari-gate ja tapauksen jälkipyykki antavat aihetta pohtia median roolia ja tehtävää yhteiskunnassamme laajemminkin.
Helsingin Sanomat taisi joutua mehevän kohujutun kiusaukseen ja yllättyi, millaisen vastalauseiden ryöpyn sen turha salaisten asiakirjojen liehuttelu sai kansalaisissa aikaan. Merkittävä osa kansalaisista näki, että vuotojen uutisointi ei olisi edellyttänyt lehden itsensä ryhtymistä vuotajaksi.
Yllätyksenä tuli varmaan myös se, miten henkilökohtaisella tasolla suuri joukko kansalaisia otti Hesarin toiminnan, jonka koki uhkaavan heille henkilökohtaisesti tärkeän maanpuolustuksen etua.
Hesarin uutisoinnin ja salaisten asiakirjojen vuotamisen vastaanotto kertoo rohkaisevasti ainakin siitä, että yhteinen ymmärrys maamme ulkoisen turvallisuuden ja maanpuolustuksen tärkeydestä on vahva. Lisäksi se kertoo myös siitä, että kansalaiset eivät suin päin hyväksy mitä tahansa kohu-uutisointia, vaan edellyttävät medialta vastuullisuutta meille yhteisissä tärkeissä asioissa.
Media saisi jatkossakin olla arvonsa tunteva vallan vahtikoira sen sijaan, että siitä tulisi vain räksyttävä rakki.
Kirjoitus on julkaistu Keskisuomalaisessa 4.1.2018.